Äiti kulje kerallamme, voimanlähteenä lähellä

Pieni poikamme syntyi huhtikuun kolmas 2013. Elimme mitä ihanimmassa vauvakulpassa ja opettelimme kaikki uutta arkeamme. Päivät rakentuivat tuttuihin rytmeihin ja nautin omasta äitiydestäni. Olin iloinen, että vanhemmillani oli nyt uusi, isovanhemmuuden rooli. Meillä oli Mumma ja Faari. Kesä oli lämmin, juuri sellainen mitä kesät omassa lapsuudessani olivat. Pitkiä ja ihanalla tapaa läsnä olevia. Ristiäisiä vietimme kesäkuun ensimmäisenä päivänä.

Huomasin, että kaikki ei ollut ihan niin kuin piti

Ennen ristiäisiä oli kaikenlaista tekemistä. Omassa äitiyden huumassani halusin, että teemme kaiken itse. Vähän ihmettelin, miksi äitini ei auta ja häärää niin kuin tavallisesti. Suututtikin vähän. Ajattelin; kavereitanikin äidit auttavat, mutta minun näköjään ei. Muistan kun lähdimme ostamaan äidille juhlamekkoa. Olin itse ajatellut, että saisimme shoppailla rauhassa, käydä kahvilla ja nauttia yhteisestä ajasta. Huomasin, että kaikki ei ollut ihan niin kuin piti. Siinä hetkessä olin itsekäs, en nähnyt omien vaaleanpunaisten lasieni läpi. Tuntui, että äiti halusi vain kiireesti seurastamme pois. Olin pettynyt äitiin ja mietin mielessäni, ”ai, tällainenko Mumma sinä nyt sitten olet!”. Äiti valitsi ensimmäisen mekon, mikä tuli vastaan. Siinä oli värikkäitä kukkia, pinkkiä ja oranssia. Mekko oli kyllä hieno ja se sopi äidille hyvin. Äiti tiesi aina, miten haluaa pukeutua. Onnistuneen mekkovalinnan jälkeen ehdotin äidille, että kävisimme kahvilassa. Se ei hänelle käynyt, hän sanoi lähtevänsä. Suutahdin ja lähdin itkevän lapsen kanssa kävellen kotiin. Rintoja kivisti, olisi pitänyt imettää. Myöhemmin samana päivänä äiti lähetti tekstiviestin ja kiitti seurasta ja että mukavaa oli ollut. Katkerana mietin mielessäni ”niin vissiin!”

Kivuttoman kulissin pitäminen pystyssä alkoi käydä henkisesti ja fyysisesti raskaaksi

Ristiäisiä edeltävänä päivänä äiti ja isä tulivat auttamaan meitä, mutta eivät viipyneet silloinkaan kovin kauaa. Suututti taas, eikö kukaan auta? Mikä tässä nyt on? Miksi äiti ei tahtonut viettää meidän kanssamme aikaa? Miksi hän halusi vain kotiin? Jälkeenpäin asiat loksahtelivat paikoilleen. Tajusin, että äiti oli ollut varmasti todella kipeä. Kivuttoman kulissin pitäminen pystyssä alkoi käydä henkisesti ja fyysisesti raskaaksi. Hän ei halunnut näyttää meille kipujaan, ei halunnut huolestuttaa tai olla meille vaivaksi.

Silloin aika pysähtyi, siihen hetkeen ja paikkaan

Heinäkuussa 2013 isä soitti ja kertoi, että äitiä oltiin tuomassa Seinäjoelle sairaalaan. Jotain vakavampaa kuulemma oli, mutta ei oikein vielä tiedetty mitä. Äiti oli mennyt Ilmajoen terveyskeskukseen, josta hänet oli mitä pikimmin lähetetty Seinäjoelle sairaalaan. Muistan, että seisoin silloisen kotimme keittiössä ja katselin ikkunasta naapurissa olevaa autoliikettä, pyyhin pölyjä ikkunanpielistä samalla kun juttelimme, poikamme nukkui vaunuissa pihalla. Silloin aika pysähtyi, siihen hetkeen ja paikkaan.

Olin ymmärtänyt, että jos oikein kovasti uskoo hyviin asioihin, niitä alkaa tapahtua

Olin juuri siihen aikaan lukenut positiivisuudesta ja sen voimasta. Olin ymmärtänyt, että jos oikein kovasti uskoo hyviin asioihin, niitä alkaa tapahtua. Soitin äidille, hän oli sairaalassa. Hänen äänensä oli vakaa, vakava ja samalla kertaa helpottunut. Muistan, että yritin vakuutella hänelle, että ei se ole mitään vakavaa ja että kaikesta selvitään, kun on selvitty tähänkin saakka. Äiti tosin tiesi, mistä oli kyse ja millaiselle matkalle hän nyt joutuisi. Kuulin sen hänen äänestään, mutta en halunnut siihen itse uskoa.

Kokoonnuimme Ilmajoelle lapsuudenkotiimme. Siskoni tuli Kuopiosta, olimme koko perhe koolla. Poimimme koko porukka vadelmia pensaista, niitä tuli paljon sinä kesänä. Tunnelma oli helpottunut, mutta myös jollain tapaa epätodellinen. Ajattelin, että selviäisimme tästä yhdessä. Nyt ei olisi mitään salaisuuksia ja piiloteltavia asioita. Nyt puhuttaisiin suoraan.

Pelkäsin katsoa totuutta silmiin

Hyvin nopeasti tapahtuneen jälkeen äidillä todettiin ulkosynnyttimen syöpä. Syöpäkasvain oli kasvanut sen verran kookkaaksi, että leikkaus ei ollut mahdollinen. Nyt oli turvauduttava muihin keinoihin. Äiti ryhtyi käymään päivittäin sädehoidoissa Tampereella. Siskoni auttoi ja oli vanhempieni arjessa mukana. Siskoni on ammatiltaan sairaanhoitaja ja hän on meistä vanhempana aina ottanut sellaisen roolin, että huolehtii ja tietää asioista – sellaisiahan ne isosiskot ovat. Oloni oli jollain tapaa syyllinen. Minun piti nauttia uudesta arjesta lapsemme kanssa, mutta toisaalta olisin halunnut olla myös äidin vierellä. Syyllisyys nousi ehkä eniten siitä, että sain turvautua vauva-arkeemme – minulla oli hyvä syy keskittyä muuhun. Pelkäsin katsoa totuutta silmiin.

Äitihän ON AINA…

Hoidot muuttivat äitiä. Eniten äiti muuttui ulkoisesti – paino tippui, hiukset harmaantuivat ja lähtivät, nauru ja ilo jäivät taakse. Ruoka ei enää maistunut, paitsi kaakao ja mämmi. Isä hoiti äitiä ja teki töitä. Isäni on yrittäjä, sellainen perinteinen pohjalainen työmies, jonka paljas koura ei kavahda kylmää metallia talvipakkasella. Päivät soljuivat eteenpäin jotenkin jännittyneessä ja odottavassa tunnelmassa. Yritin uskoa, että äiti selviäisi. Emme nähneet päivittäin, mutta pidimme tiiviisti yhteyttä. Vanhassa puhelimessani on edelleen tallella viestejä äidiltä. Kyselin häneltä neuvoja poikamme maitoihottuman hoitoon ja siihen, millä aloittaisimme kiinteän ruuan ja niin edelleen. Tuntui hyvältä, että äiti jaksoi auttaa ja vastasi viesteihin. Pidin hänet varmasti jollain tapaa arjen syrjässä kiinni ja hän tunsi itsensä tärkeäksi. Samalla kuitenkin pelko hiipi nurkan taakse. Mitä oli tapahtumassa? Miten meille oli voinut käydä näin? Miten pärjäisin oman äitiyteni kanssa? Keneltä kysyn neuvoa, jos käy niin, että äitiä ei enää ole – ajattelin: äitihän ON AINA…

Toivo tulevasta oli vahvana keskuudessamme

Marraskuussa 2013 äiti täytti 60 vuotta. Pidimme pienet juhlat ja äiti sinnitteli jalkeilla melkein koko päivän ja edusti tyylikkäänä ristiäisiin hankitussa mekossa. Meillä on kotona sellainen ”pyhäkamari”, joka on kalustettu hienoin rokokoo- ja kustavilaistyylisin kalustein. Muistan lapsuudestani, että sitä kamaria käytettiin vain juhlien aikaan. Siellä istuimme nyt läheisten ja äidille tärkeiden työkavereiden kanssa. Siinä hetkessä kaikki oli juuri niin kuin ennen – tunne oli sama kuin ollessani hieman yli 10-vuotias. Kahvin tuoksu leijaili ilmassa, ihmiset nauroivat ja olivat iloisia. Myrna -kuppien kultaiset reunat kiilsivät kirkkaina ja hopealusikat kilahtelivat kahvikupin reunoihin juhlallisesti. Toivo tulevasta oli vahvana keskuudessamme.

Toukokuussa 2014 poikamme täytti yhden vuoden. Toivoin kovasti, että äiti olisi päässyt syntymäpäiville, mutta emme uskaltaneet ottaa sitä riskiä. Äiti oli kärsinyt antibioottiripulista ja oli näin altis muille sairauksille ja myös meille muille. Äiti ei pystynyt enää kunnolla puhumaan koska hoidot olivat karhentaneet hänen äänensä ja siitä oli vaikea saada selvää. Olin itse mennyt takaisin töihin. Tunsin vahvasti, että äiti oli hiipumassa pois.

Tiesin, että se osasto oli paikka, mistä ei niin vain palattaisi kotiin

Taas kerran isä soitti ja kertoi, että äiti oli Ilmajoen terveyskeskuksessa 2 -osastolla. Tiesin, että se osasto oli paikka, mistä ei niin vain palattaisi kotiin. Muistan hukuttaneeni omaa pahaa oloani töihin. Yrittäjänä työt kulkivat aina mukanani ja olin sitoutunut niihin, sellaisen kasvatuksen ja työmoraalin olin saanut. Yritin pitää positiivisuutta yllä – kyllä tästä vielä selvittäisiin ja äiti tervehtyisi. Samalla kuitenkin sisimmässäni tiesin, että niin ei tulisi käymään. Osastolla sairaanhoitaja kertoi minulle, että äiti oli siirretty saattohoitoon. Tiesin, mitä se tarkoittaa, mutta jääräpäisesti en halunnut uskoa siihen, pidin lujasti kiinni positiivisuudesta – halusin uskoa, että se voittaa. Elettiin hetkeä ja henkäystä kerrallaan, siirryimme jonkun niin kovin lopullisen äärelle.

Niin minäkin sinua

Hellittelyt ja pusuttelut eivät kuuluneet meidän pohjalaisen perheemme arkeen. Toisistamme kyllä välitimme, mutta sen näytimme muulla tavoin. Emme koskaan sanoneet toisillemme ”minä rakastan sinua”. Oli muistaakseni tiistai -ilta. Istuin yksin äidin sängyn vierellä. Pidin kädestä. Äiti oli vielä tajuissaan. Mietin mielessäni, uskaltaisinko sanoa sen hänelle. Keräsin voimani ja sanoin äidille; ”minä rakastan sinua” Äiti vastasi takaisin: ”niin minäkin sinua”. Ne sanat muistan ja kannan mukanani aina. Olen itselleni ikuisesti kiitollinen siitä, että en jättänyt mitään sanomatta.

Meidän muiden tehtävänä olisi nyt vaalia hänen muistoaan, kuljettaa hänen oppejaan sisimmässämme

Muistan hetken, kun äiti hyvästeli meitä jo kotona ollessaan. Äiti loi uskoa meihin, siihen että me kyllä selviäisimme ja että meille jää vielä niin paljon elämää elettäväksi. Äiti kannusti meitä eteenpäin ja leikillisesti kehotti meitä pärjäämään isän kanssa. Kahdelle siskolleen äiti oli neuvonut, että menkää aina viipymättä lääkäriin, käykää tutkimuksissa, älkää epäröikö. Äiti oli valmis lähtemään, hän oli tehnyt rauhan itsensä ja omien päätöstensä kanssa. Meidän muiden tehtävänä olisi nyt vaalia hänen muistoaan, kuljettaa hänen oppejaan sisimmässämme.

Arkkuun äidille puettiin sama mekko, jossa hän oli juhlinut ristiäisissä ja omilla syntymäpäivillään. Entä uskonko vielä siihen, että hyviä asioita tapahtuu, kun niihin keskittyy ja niitä vaalii? Uskon, lujemmin kuin koskaan. Kesäkuussa poikamme oppi kävelemään.

”…Elä muistoissa mukanamme, sävelinä sieluissamme, elämämme enkelinä, taivaan veräjän takana.” (Eino Leino)

Tiina Roos, tytär