Sairaanhoitaja kulkee syöpäpotilaan rinnalla

Hyvää kansainvälistä sairaanhoitajan päivää!

Kirjoitan tätä aurinkoisena aamupäivänä ja pohdin miten kirjoittaa siitä, miten tärkeää minulle on ammattini sairaanhoitajana syöpään sairastuneiden parissa. Ammatistani, joka ei ollut ihan ykkösenä toiveammattieni listalla nuorena. Tuosta seikasta huolimatta tämä vuosi on jo 24. valmistumiseni jälkeen ja 20. vuosi sairaanhoitajana syöpään sairastuneiden hoitotyössä. Kun pysähdyn tarkastelemaan asiaa, oivallan, että juuri näin tämän pitikin mennä, olen oikeassa paikassa ja siinä työssä, josta voin olla ylpeä. Tutkija Frank Martela on sanonut että ”Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.”

Työskentelen kolmannella sektorilla Pohjanmaan syöpäyhdistyksessä päätehtävänäni Luoto-keskustelutuki, joka tarjoaa matalankynnyksen keskustelutukea syöpään sairastuneille ja heidän läheisilleen. Kun elämä järkkyy, ja vakavasta sairaudesta ja sen hoidosta tulee arjen keskipiste, on inhimillinen kohtaaminen todella arvokasta. Usein saamani palaute asiakkailta on positiivista, kiitos siitä, että on tullut kuulluksi ja nähdyksi. Olen kuullut useammin kuin kerran, että olen ensimmäinen ihminen, jonka kanssa voi keskustella vaikeista asioista.  Gynekologista syöpää sairastavien kohdalla näitä asioita voivat olla esimerkiksi naiseus, seksuaalisuus, lapsettomuus, vaikutukset parisuhteeseen, pelot, häpeä tai muut sairastumisen herättämät vaikeat tunteet. Keskusteluille näistä asioista tarvitaan tilaa. Nämä ovat myös asioita, joihin harvoin on yksinkertaista ratkaisua tarjolla, mutta mahdollisuus keskustella näistä asioista on itsessään arvokasta.  Asiasta puhuminen voi auttaa sairastunutta hyväksymään oman kokemuksensa ja vahvistaa hoidossa jaksamista, hyvinvointia ja sairauden ja muuttuneen elämäntilanteen hyväksymistä. Näiden asioiden äärelle pysähtyminen ovat niitä hetkiä, jolloin voin kokea merkityksellisyyttä, vaikka selkeitä ratkaisuja ja vastauksia kysymyksiin harvoin on.

Minua huolettaa, kun ajattelen tulevaa. Valmistuessani sairaanhoitajaksi, oli maailma avoin, minulla oli mahdollisuus valita erikoisala, joka minua kiinnostaa. Nyt olemme palanneet aikaan, jossa valmistuneen sairaanhoitajan tulee olla kiitollinen siitä, että ylipäätään löytää työpaikan. Alan maine julkisuudessa on surullisen huono ja vetovoimaa ei tunnu olevan. Kunpa kaikki näkisivät sen mitä minä näen, sen valtavan osaamisen ja omistautumisen työlle. Olen ylpeä kaikista sairaanhoitajista, ja erityisesti kollegoistani, jotka työskentelevät syöpään sairastuneiden hoitopolulla, sen eri vaiheissa. Kokemukseni mukaan hoitotyöhön hakeutuu ihmisiä, joiden kohtaamisen taidot ja empatiakyky ovat osa heidän erityislaatuisuuttaan, ja työn antama merkityksellisyys on osa työssä jaksamista.

Mutta empaattisinkin ihminen väsyy, kun ruuvia kiristetään, oma mieli väsyy,  eikä hoitajalla enää ole voimavaroja todella kohdata sairastuneita. Kiire tuntuu, seuraava potilas odottaa jo, pettymys painaa mieltä, kun tietää ettei pysyt antamaan potilaalle aikaa ja kappas vaan, suusta karkaa sammakko, joka saa sairastuneen tuntemaan olonsa turvattomaksi ja vähätellyksi, ohitetuksi. Tuo sammakko jää pyörimään sairastuneen mieleen niin, että seuraavalla kerralla ei uskallakaan kertoa oireestaan tai mieltä painavasta vaikeasta asiasta. Sairastunut lähtee kotiin hämillään ja ehkä enemmän peloissaan kuin sairaalaan tullessaan. Väsynyt hoitaja lähtee kotiinsa ärtyneenä ja väsyneenä, ehkä itkuun purskahtamaisillaan, kun ajatuksissa on tuttu potilas, joka sai todella huonoja uutisia tänään, mieltä painaa epävarmuus, siitä, että tuliko kaikki varmasti tehtyä. Vapaa ilta tuntuu liian lyhyeltä ja huominen työpäivä pyörii jo mielessä. Se, että työ on merkityksellistä voi kääntyä itseään vastaan, eikä aikaa ja tilaa potilaan vaikeille kysymyksille ja kokemuksille ei enää olekaan.

Toivon, että kaikki kollegani saisivat kokea merkityksellisyyttä työssään tavalla, joka auttaa jaksamaan. Ja että jokainen syöpään sairastunut saisi kohdata hyvinvoivan hoitajan. Niin, että työn tuoman merkityksellisyyden kokeminen näkyisi jokaiselle syöpään sairastuneelle ja heidän läheisilleen arvokkaana ja kuuntelevana kohtaamisena. Sairaanhoitaja on oman alansa hoitotyön asiantuntija, ja syöpään sairastunut on oman elämänsä ja kokemustensa asiantuntija, ja molempien on tärkeää tulla nähdyksi ja kuulluksi ja ennen kaikkea arvostetuksi omassa asiantuntijuudessaan.

Ulkona paistaa aurinko ja pikkulintu keikkuu koivun oksalla. Mieleeni tulee asiakkaani, joka kuoli aika tarkalleen kaksi vuotta sitten, hän lupasi palata lintuna tervehtimään minua. Olipa tuo pikkulintu tuolla koivun oksalla syystä mistä tahansa, niin se kertokoon teille minun kokemuksestani merkityksellisyydestä omassa työssäni.

Jenni Paloniemi
sairaanhoitaja
Pohjanmaan Syöpäyhdistys