Gynekologiset syövät: psykososiaalisen tuen merkitys

Syöpä tulee ihmisen elämään kutsumatta ja aina väärään aikaan. On juuri valmistunut tai saanut uuden työpaikan, ehkä on vastikään tullut lomautetuksi tai irtisanotuksi, mennyt naimisiin tai synnyttänyt vauvan, ehkä toipunut isän kuolemasta, äidin sairaudesta tai avioerosta. Sairastuminen gynekologiseen syöpään järkyttää. Ensinnäkin koska samaan aikaan on menneillään kaikenlaista muutakin, ja on pidettävä huolta monista muistakin asioista…parisuhde voi olla väsähtänyt, omat vanhemmat tarvitsevia, lapset haastavassa iässä, työpaikalla voi olla vaikeaa. Syöpä herättää myös unohduksiin käärityt surut ja elämänvaiheet, kuten ensirakkaus ja rakastelu, abortit, keskenmenot, raskaudet ja synnytykset.

Ensin oli oireet, sitten piti jonottaa terveyskeskukseen, anoa ja itkeä että saisi lähetteen erikoissairaanhoitoon, sitten piti taas odottaa ja lopulta tuli se, se mitä osasi epämääräisesti koko ajan pelätä. Sen jälkeen on taas odotettava, ja taas googlattava ja mietittävä mitä tuo diagnoosi oikein tarkoittaa, mitä siitä seuraa, ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Lääkärit ja hoitajat eivät ole pahoja, he vain puhuvat eri kieltä, eivätkä oikein ymmärrä, että potilaalle tämä ”hoitomaailma” on tuntematon ja pitäisi selittää vähän selvemmin ja antaa aikaa. Leikkaukset, sytostaatit, sädehoito, sairausloma, ja takaisin elämään…mutta mihin elämään? Elämä kaiken tämän jälkeen tuntuu ihan erilaiselta kuin ennen.

Suomalainen syöpähoito on paitsi lähes ilmaista, myös erittäin tehokasta ja hyvin järjestettyä. Yksi asia on kuitenkin unohdettu lähes kokonaan, nimittäin psykologinen tuki. On ilmiselvää, että pitäisi voida puhua jonkun kanssa siitä, mihin kaikkeen tämä syöpädiagnoosi vaikuttaa ja millaisia tunteita se herättää itsessä, pitäisi voida keskustella pariterapeutin kanssa parisuhteesta ja seksuaalisuudesta ja lasten kanssa siitä millaisia pelkoja ja ajatuksia tilanne heissä herättää. Lisäksi pitäisi pystyä miettimään työkuvioita ja paluuta työelämään.

Jos on ahdistunut, ehdotetaan helposti, että saisi lähetteen psykiatrille ja se voi tuntua loukkaavalta, koska sairastunut ei välttämättä koe, että olisi psykiatrin tarpeessa. Valitettavasti psykiatrit ja psykiatrisella poliklinikoilla työskentelevillä ei myöskään ole kovin paljon tietämystä syövästä ja sen hoidosta. Jos syöpää ei pystytäkään parantamaan vaan ainoastaan jarruttamaan taudin etenemistä, tuen tarve on entistä suurempi; miten elää mahdollisimman hyvin sitä elämää, jota on jäljellä ja miten voi elää niin, ettei kuoleman pelko varjostaisi jatkuvasti jäljellä olevaa elämää. Lisäksi puolisoiden ja perheenjäsenten välinen kommunikaatio korostuu ja tähän perheet voivat tarvita paljon tukea.

Suomessa ollaan muita maita jäljessä psykososiaalisen tuen tarjoamisessa. Muissa maissa syöpäklinikoilla on omat psykososiaaliset tiimit (jopa olemassa European Psyko-oncology society https://www.ipos-society.org/). Syöpäpotilaiden ja järjestöjen pitäisi vaatia, että sellaisia tiimejä olisi myös Suomessa. Psykologisen tuen lisäksi niistä voi saada apua esimerkiksi työelämään paluuseen, lasten kanssa keskustelemiseen ja parisuhteen hoitoon.

Sairastaessa, hoitojen aikana, ja sen jälkeen on otettava käyttöön kaikki resurssit tilanteesta selviämiseksi; ystävät, omaiset, luonto, lukeminen, runot, vertaisryhmät, sopeutumisvalmennuskurssit, kutominen ja käsityöt, uskonto… Jokainen tietää parhaiten mikä juuri häntä auttaa hädän hetkellä. Vaikeassa tilanteessa kannattaa myös rohkaista mielensä ja pyytää apua. Suomalaisilla on hyvin erityinen piirre; he ajattelevat, että pitää purra hammasta ja pärjätä yksin – ja syövän iskiessä se on väärä strategia. Joten… tartu sinulle ojennettuun käteen.

Florence Schmitt

FT, vaativan erityistason psykoterapeutti