Olen Arja Saarento Meri-Lapista. Sain täysin yllätyksenä munasarjasyöpädiagnoosin reilu viikko eläköitymiseni jälkeen. Ajattelin, tämä on minun työni nyt – saada itseni kuntoon, mikäli asia ylimalkaan on minun käsissäni. Olen saanut aina olla hyvin terve. Olen toimelias, positiivinen, ”halki-poikki-pinoon” -ihminen, mutta nytpä jouduinkin ottamaan toisenlaisen tarkastelukulman, positiivisuutta unohtamatta.

Syöpäpotilaalle tyypillisesti minullekin tuli veritulppia molempiin keuhkoihin sekä pohkeeseen, joten alkuun leikkaus ei kohdallani ollut mahdollista. Sitä esti myös laajalle levinnyt karsinooma, jolloin sytostaatit valittiin hoitomuodokseni. Olin onnekas, kun pääsin Oulun yliopistollisen sairaalan huipputiimin hoitoon, vain reilut 100 km kotoani. Olen hyvin kiitollinen, että veritulppien liuotushoito sekä sytostaatit purivat kumpikin hyvin ja vihdoin, 10 kuukautta syövän toteamisen jälkeen, leikkaus kyettiin tekemään. Onnellista oli, ettei syöpää sittemmin enää löytynyt ja leikkauskin oli ennakoitua pienempi, kiitos jälleen minua hoitaneen monialaisen erikoislääkärien ryhmän.

Sytostaatit jatkuivat täällä kotipaikkakuntani aluesairaalassa, niin ikään ammattitaitoisen ja ystävällisen hoitohenkilökunnan toimesta. Heiltä sain esitteen GySy ry:stä. Liityin yhdistykseen välittömästi, ajatuksella: ”jos voin jotenkin itse olla avuksi yhdistykselle tai vertaiskumppaneilleni, sekä saada itselleni lisää asiatietoa sairaudestani”.

Olen taustaltani kemisti ja tohtoriopintoni olen tehnyt työtieteestä. Työurani tein metsäteollisuudessa ja saman aikaisesti toimin luottamustehtävissä finanssisektorilla. Olen aina ollut järjestöaktiivi ja niissä merkeissä minulla on kenties kokemusta jaettavaksi. Itse olen kovin tiedonjanoinen ja lopen kiitollinen siitä että, Eva-Maria, Marjo ja Ulla ovat perustaneet tämän yhdistyksen. Sain jo minulle ensimmäisessä yhdistyksen kokouksessa kokonaiskuvan hoidostani, kiitos puheenjohtaja Ullan esitelmän. Kenties tätä tietoa on minulle jaettu aikaisemminkin lääkäreitteni puolesta – mutta alkuunhan me kuuntelemme, mutta ei kuulla ja luetaan, mutta ei vielä ymmärretä. Vertaistuki on siis äärettömän tärkeää avaamaan silmämme ja korvamme, vertaiskumppani kulkemaan rinnallamme.